Aika on melko hassu juttu. Se voi madella hitaasti tai kiitää nopeasti. Ensin kiroat, kun päivät ovat tuskallisen hitaita. Yhtäkkiä kuitenkin saatat huomata kuukausien tai jopa vuosien kuluneen ja ihmettelet: Mihin se aika katosi? Viime aikoina elämä on tuntunut pikajunalta, jonka perässä juoksen yritäen hypätä kyytiin. Joskus huomaan saavuttavani junan ja jopa saan otteen vaunun perässä olevasta kaiteesta. Hetken junan perässä rimpuiltuani, otteeni irtoaa ja katson vaunun kaikkoamista. Mitä pidemmälle se menee, sen pienemmäksi se muuttuu. Jään seisomaan junaradalle katsomaan junan katoamista. Yksin. Kun aloitin tuota tekstiä joku aika sitten, en vielä ymmärtänyt, että tuo tarina EI pääty tuohon. Tarina toistuu niin kauan, että vihdoin pääsemme junan kyytiin ja saamme istua ikkunapaikalle nauttimaan kauniista ja vaihtuvista elämänmaisemista. Sillä vaikka emme siihen ensimmäiseen junaan pääsekään, aina tulee seuraava juna, johon hypätä. Jos ei se ihan heti tule, pitää olla kärsi
Unelmia ja ajatuksia käsitöistä. Ja elämästä.